Ensiksi kerron, nurinkurisesti,  jälkimmäisen ja vielä vaiheessa olevan myllerryksen aiheen. Nimittäin yksi sadevesikaivoista tukkeutui. Salaojaputki lakkasi vetämästä. Se putki kulkee kivipengerryksen alle, joten tiedossa on melkoista kivimyllerrystä…

…mutta sitten se pahin: Putki kulkee myös omenapuun alta!

Eikä minkä tahansa omenapuun, vaan tärkeimmän kaikista: Sen puun, jonka varren kasvatin itse siemenestä ja mihin jo edesmenneeltä työtoverilta saadun oksan  Topi-ystävän kanssa vartoin.  Ja sitten istutin tärkeän puun parhaaseen tietämääni paikkaan, talon lähelle, missä se olisi tuulilta suojassa. Ja juuri SEN puun omenat ovat NIIN herkullisia! Vaan miksi, voi miksi, istutin aarteeni salaojaputken päälle? Sillä katsohan kuvaa: juuri NE  juuret tukkivat nyt veden virtauksen. Että itkeäkö vai nauraa?

Toivon peukut pystyssä, että puu pärjää ja kestää tämän kaiken.

Sitten se toinen myllerrys: Kun elellään haja-asutusalueella, huolet lisääntyvät oman veden ja oman viemärin myötä. Meillä on rakentamisesta lähtien viemärikenttänä ollut imeytys peltoon ja kuinka ollakaan, nyt tuli imuraja vastaan. Eli sen ajan vaatimukset kyllä ovat täyttyneet, mutta salaojaputket sanoivat sopimuksen juhannuksen alla irti. Ja mitä sitten?

Ensin likakaivojen tyhjennys,

reilusti erilaisia uusia putkia…

…kolme suurta kuormaa mursketta – eri raekokoja…

…ja vihdoin tiistaina kaivinkone töihin.

Uusi kenttä tehtiin suodatusperiaatteella. Koko päivä siinä sitten kolmelta mieheltä meni, mutta nyt voi huokaista ainakin viideksitoista vuodeksi.

Mutta voisiko tästä myllerryksestä saada jotain mukavaa irti? Kyllä vaan, sillä koska pellolle piti laittaa korkeat, mustat ilmastointiputket,

päätin tietenkin hyödyntää sen alueen – arvaatte varmaan – tulevaksi kukkapenkiksi! Putkien viereen kummulle istutetaan ainakin kultapiiskua (helppo sitoa tuki!) ja palavaa rakkautta sekä ehkä suopayrttiä tai konnantatarta, jotka saavat vapaasti levitä leikatun nurmen reuna-alueella. Sillä suodatuskentän päällä ei saa ajaa traktorilla tai muilla raskailla työkoneilla, se ja sen vieressä oleva alue on nyt otettava (!) muuhun hyötykäyttöön. Jep jep! Lähistölle tulee ainakin uusi vadelmarivistö ja ehkä heinäseiväsaita… ja kumpareen reunalle vuorenkilpeä… ja…

Ennen kuin juhannuskoivut vietiin kokkotarpeiksi, niistä tehtiin jouluksi saunavihdat pakasteeseen. Tähän opetti meidän Taimi-anoppi kauan, kauan sitten ja perinne jatkuu yhä. Suosittelen, jos siihen teillä on mahdollisuus! Se tuoksu sitten aattosaunassa…

Mutta pysytään me vaan vielä kesässä: Ikinä ennen ei ole ollut näin paljon siperialaisen karhunvatukan kukkia! Kun vaan marjat ehtisivät kypsyä, kasvupaikka ei ole ihan parhaasta päästä. Viime syksynä siirsinkin pienen alun navetan seinustalle, jospa siellä olisi lämpimämpää.

Sitten kanalaan. Neljä suloista piiperoa syntyivät viikko sitten.

Nyt asustellaan jo ulkotarhassa, joka on varsinaisesta kanatarhasta erotettu tila entisine kanikoppeineen. Saa uusi perhe olla paremmin rauhassa ja poikasia on helpompi ottaa syliin kesyyntymään. Tuoli on Mikaelia varten.

On täällä niin mukavaa!

Nam nam, hyvää ruokaa! Piip piip…

Tulomatkalla pysähdyin joriinipenkin luo. Pennalan keltaiset ehtivät ensimmäisenä kukkaan, sillä kasvattelin niitä sisällä maaliskuun lopusta lähtien. Ihania! Mutta harsot ovat edelleen öisin paikoillaan, siltikin on hiukan hallajälkiä lehdistössä.

Yhtenä iltana istuttiin isännän kanssa tovi tuomipihlajien katveessa. Mukana oli lasilliset aroniaviiniä, rankan ahkeroinnin jälkeen oli hetki aikaa itselle. Pieni lätäkkö – lintujen juoma-allas – heijasteli kirkkaana illan taivaan väriä.

Ja Jamppa-kissa, tuo uskollinen ystävämme, seurasi hiljaisena kanssamme elämän menoa.  Kylmän kevään hallajälkiä, lintujen pesimistä, hiiren piiperrystä nurmiheinässä. Mitäpä sitä viileänä kesäiltana muuta. Kaikki olivat tyytyväisiä osaansa.

Kun vihdoin uskalsin ottaa harsot pois kasvimaalta, niin voit vain arvata, miten paljon alla oli vesiheinää! Nyt olen kitkenyt monen monta tuntia ja tilanne on jo aika hyvä.

Yrttimaan kulmauksessa kukkii ihanasti saksankurjenmiekka – taustalla vadelmarivistöjä.

Isäntä harasi tänään, niinikään useita tunteja, perunamaita. Varhaisperuna näyttää hienolta, talviperuna (ei näy kuvassa) on vielä ihan kesken. Penkkien alussa on valeistutuksessa muutama ostettu vadelmantaimi, jotka siirrämme uudelle, imeytyskentän viereiselle alueelle, kunhan sieltä on monivuotiset heinät ensin hävitetty.

Viime syksynä alulle pantu uusi mansikkamaa on miltei valmis, eilen laitoimme loppuja ostotaimia paikoilleen. Lajeina ovat nyt Polka, Bounty ja Honey. Jokunen rönsytaimi vielä tarvitaan – ne ovatkin juurtumassa  mullasasa pikkupurkeissaan (erottuvat mustina täplinä kankailla).

Pennalan joriini on kaunis! Olen niin iloinen, että olen saanut blogin kautta ystäviä, joiden kanssa olen voinut vaihtaa vanhoja lajikkeita. Kiitos teille!

Uuden, vain joriineille pyhitetyn kukkamaan multaan, kylvin keväällä väleihin ja etualalle piiankieltä ja istutin omia pikkiriikkisiä samettikukkia. Piiankielen sininen on ihana, se sopii kaikkien kaveriksi. Jos nuo muutamat oranssit samettiruusut riitelevät jatkossa värien puolesta, niin sitten ne on siirrettävä muualle. Nou hätä!

Leveälehtitädyke kukkii kauniisti ja

kivirinteessäkin on hiukan värejä.

Omenapuun tukkima sadevesikaivon salaojaputki on nyt saatu kuntoon. Putkessa ei ole enää reikiä – ei olisi koskaan pitänyt ollakaan! Varoen, pienellä istutuslapiolla kaivaen, saimme isännän kanssa putken omppopuun juurien alle ilman suurempia vaurioita. Nyt vedet valuvat isoon kivipesään, jonka Mikael huomaavaisesti merkkasi maalitolpilla – ettei kukaan mene työmaa-alueelle! Ja aikaa myöten nurmikko siistii mullokset – konnantatarkin kasvanee paikoilleen ylärinteeseen.

Kasvihuoneessa on tulossa paljon viinirypäleitä, Zilgaa.

Mutta se vasta on ihanaa, että ensimmäiset tomaatit ovat punastumassa! Ja tietysti Matina ehti ykköseksi. Otin varjostusharson eilen pois – tänä kesänä sitä ei varmaan olisi edes tarvittu. Ei ainakaan monena päivänä.

Voi kun tykkään tästä näystä! Ja se ihana kasvihuoneen tuoksu… Ei mene enää kauaa, kun voin istua punaisella tuolillani kypsien viinirypäleiden alla. Pitäisiköhän osasta niistä valmistaa viiniä? Jaahas. Saas nähdä. Aroniasta ainakin.

Mutta nyt aleetaan odotella ennustettua kesälämpöä. Sitä tosiaan on ikävä! Ja kyllä tähän kuivuuteen sopisi muutama sadekuurokin – niitäkin on pikkuisen ikävä :) Tavataan taas, sitten kun on jotain uutta kerrottavaa!

Saimme päiväkahvilla kyläilyn yhteydessä herkullista juustokakkua ja ohje piti tietenkin hamstrata saman tien. Alunperin tämä on ollut Pirkan resepti nimellä Raparperi-appelsiinijuustokakku, mutta se oli vierailupaikassa muuttunut lakka-appelsiinijuustokakuksi. Ja niin sitä meilläkin tehtiin, hieman muunnellen.

Lakka-appelsiinijuustokakku

Pohjaksi perunajauhoista tehtyä kääretorttulevyä

Täyte:

• 2 rasiallista (180 g) appelsiinituorejuustoa
• 2 tlk vispikermaa
• 1 tl vanilliinisokeria
• 2  liivatelehteä
• ½ dl appelsiinimehua

Pinnalle: Pakastettuja tai tuoreita lakkoja  ja niiden päälle hyytelösokerikiille.

Kiinnitä irtopohjavuuan pohjalle ensin leivinpaperi ja lisää sitten sopivan kokoinen pala kääretorttulevyä. (Voit sekoittaa pohjan myös paketista murskattuja kaurakeksejä ja 75 grammasta sulaa voita.) Vatkaa kerma löysäksi vaahdoksi, sekoita juuston kanssa. Lopuksi vanilliinisokeri ja vedessä pehmenneet ja kiehuvankuumaan appelsiinimehutilkkaan liuotetut liivatelehdet.  Kaada seos vuokaan ja anna hyytyä jääkaapissa vähintään tunti.

Levitä hyytyneen seoksen pinnalle keros pakastelakkoja ja lusikoi päälle hyytelösokerista ohjeen mukaisesti tehty kiille. Koska lakat olivat jäisiä, kiillekin jähmettyi samantien. Aah, niin raikasta! Tätä tehdään takuulla uudestaankin! Toivottavasti löydämme lakkoja vai paleltuivatkohan nekin juhannusviikolla…

Lakka-appelsiinijuustokakku

Kun vihdoin saimme kunnon kesäsään, kasvimaalla tapahtui hetkessä paljon. Kasvun voima on ihmeellistä!

Mikaelinkin oma kasvimaa puuhistui.

Ensimmäiset pionit uskalsivat avautua.

Nyt on aika tarkistaa nuorien omenapuiden oksakulmia: Vaikka näin…

…tai näin.

Pääasia on saada sivuoksat taipumaan enemmän vaakasuoraan. Jyrkät oksakulmat kun kuitenkin repeävät omenoiden painosta sitten joskus, kun satoa aletaan saada.

Jo vuosia on ollut suunnitelmissa raivata hiukan mökin pohjoispuolen rinteellä: Pusikot ja kuusien alimmat oksat estivät viimeisten auringonsäteiden seuraamisen.  Nyt siistiminen vihdoin toteutui. Isäntä huhki raivaus- ja moottorisahan kanssa, liukastui jopa järveen kyljelleen, mutta maisemat kaunistuivat.

Illalla istuimme myöhään ulkona: Tuolta oikealta, puiden lomasta, pilkottaa nyt järvi,

ja niin, sitä ihaillessamme, iltaruskon viimeiset säteet painuvat hiljalleen takametsän pimentoon.

Mutta auringon kulta jäi järveen. Se unohtui sinne vielä pitkäksi aikaa.

Ihana kesä!

Muutama avomaankurkku oli poimintakunnossa ja kun tänään ruokana oli muutenkin kaikenlaista ihanaa lähiruokaa, päätin tehdä myös hölskytyskurkkuja. Ohjeissa on yleensä lisätty etikkaa, mutta meillä äitini teki kurkut näin yksinkertaisesti:

Aira-mummin hölskytyskurkut

• kolme avomaankurkkua
• vajaa ½ tl suolaa
• ½ tl sokeria
• hiukan tillisilppua

Kuori kurkut ja viipaloi kannelliseen rasiaan. Ripottele suola ja sokeri sekä tillisilppu sekaan. Hölskyttele muun askareen ohessa muutama kerta niin että pehmenevät ja asitaan erittyy lientä. Hyviä!

Nyt alkavat puutarhurin kiitosviikot: satokausi. Meillä syötiin tänään juuri kaivettuja omia perunoita,

mökkijärven itsepyydystettyä kuhaa sekä mangoldimuhennosta (klik),

salaattia, tomaatteja, kurkkuja – kaikki vastapoimittuina.

Ja jälkiruokana

kesän ensimmäiset mansikat Mikaelin pikkiriikkiseltä mansikkamaalta. Loppuviikolla pikkurenki saakin poimia ja syödä ne itse!

Perjantai-iltana vartosimme isännän kanssa superkuuta parvekkeella. Puoli lasillista omaa aroniaviiniä maistui ihanalle ja sieltähän se kuukin pitkän odottelun jälkeen nousi. Vaaleana, koska aurinko vielä paistoi,  mutta kuitenkin komeana ja suurena.

Kesä, kesä, kesä… viivy vielä pitkään!

Olen moneen kertaan hehkuttanut runkotomaateista aikaista Matina-lajiketta ja taas kerran se tuotti iloa. Omat siemenenihän kävivät Ylläsjärvellä asti itämässä maaliskuun alussa, mutta Plantagenista tarttui keväällä kuitenkin mukaan taimi, jossa oli jo raakileita ja ajattelin mukamas aikaistaa satoa ostamalla sen. Matina vasta kukki silloin. Ostotaimen nimi oli Gemini. Matinaan tuli ekat kypsät tomaatit kaikesta huolimatta ja mikä parasta, se ei ole taipuvainen vihreäniskaisuuteen. Geminissä on, kai liiasta kuumuudesta johtuen, jo kolmessa tertussa vihreää,

kun taas Matinan kaikki tomaatit ovat kypsinä kauniin tasaisesti värittyneitä.

Oletko sinä huomannut vuosien varrella lajikkeissa eroa tässä suhteessa? Meillä on kasvihuoneessa ollut pahimmillaan liki 40 astetta lämmintä ja sehän on aivan liikaa. Yli 28 ei saisi mielellään mennä, mutta vaikka suihkutan lehtiä pari kertaa päivässä viileällä, ei se mittaria muuksi muuta.

Vasemmalla Gemini, oikealla Matina.

Nyt kannattaa kuitenkin napsia saksilla taimista alimpia lehtiä pois, jotta tomaatit saisivat aurinkoa ja pääsisivät paremmin kypsymään. Eikä ole lainkaan pahitteeksi, että annat lehtien pudota juuristolle lannoitteeksi. Päinvastoin!  Siistiltähän se ei tokikaan näytä, mutta tomaatit eivät siitä välitä. Ne jopa toivovat omia lehtiään peitteeksi. Olen nimittäin kysynyt niiltä :)

Voi hyvät hyssykät että äsken säikähdin! Kävin kanalassa iltakäynnillä ja kukko oli kadonnut. Etsin kanatarhasta puskien alta ja laskin moneen kertaan sisältä pääluvun, mutta yhtäkaikki: Kalle Kakkonen oli hävinnyt. Muutenkin on ollut hämminkiä, sillä Alli-rouva päätti viikolla alkaa viedä nelosensa orrelle yöksi ja siitähän seurasi viimevuonnakin vastaavassa tilanteessa aluksi pelkkää harmia. Muut rouvat  eivät halunneet  lähistölle pikkutipuja ja ne reppanat olivat ihan hukassa aikuisten käytöksestä. Vielä nyt emo huolehtii pienistä ja kerää yöksi siipiensä suojaan, mutta parin viikon kuluttua sekin vierottaa lapsensa. Mutta missä oli Kalle?

Vihdoin päähäni pälkähti yksi paikka, mistä en ollut katsonut: Munintapesä. Ja siellä Kalle kökötti tuuhea pyrstö mytyssä. No johan on kumma. MIKSI? Miten kukon tuli mieleen mennä piiloon pesään? Ei ainakaan munimaan.

Pohtimisen jälkeen päättelin, että se oli ilmeisesti diplomaattisesti poistunut näyttämöltä silloin kun rouvat ovat alkaneet keskenään riidellä Allin ja poikasten vuoksi. Mekkala on varmaankin ollut melkoinen, kun kaikki ovat yrittäneet löytää parhaita orsipaikkoja (niitä todentotta on riittävästi, yksi oli jopa tyhjillään) ja tönineet Allia lapsineen sivummalle. On meillä vaan hieno herrasmies-kukko!

No, onhan siinä toki se toinenkin vaihtoehto: Jos Kalle olikin puuttunut rähinään ja saanut rouvilta häädön! Jos se pakotettiin ”akkojen huoneeseen”, vähän niinkuin hame päälle…

Niin tai näin, mutta mitä tapahtui, kun Kalle löytyi? Nostin sen tietenkin orrelle, jolloin arka Siiri  pinkaisi pihalle Saimi perässään. Seuraavaksi lähti Kalle ja isin jälkeen neloset, joten Alli-äidinkin oli vaivauduttava yöpuultaan ulos. Vain neljä rouvaa jäi rauhallisesti varaamilleen unipaikoille. Viisaita olivatkin, sillä nyt koko show valitettavasti alkoi alusta.

Mutta sitä en jäänyt enää navetan ikkunasta katselemaan, vaan lähdin oman, sopuisan isäntäni viereen yöpuulle. Selvitelkööt kanat välinsä ihan vaan keskenään.

Viime kesänä näin Anja-ystävän pihassa iki-ihanan, sinisenä kukkivan ja itselleni tuntemattoman perennan. Tarhajuoru! Haluan, haluan, haluan! Rakastan niin kaikkien sinsten kukkien sinistä väriä!

Tilasin keväällä taimet ja nyt minullakin on sievä, sininen ja pitkään kukkiva läiskä kahdessa kukkamaassa. Istutin uutuuteni kahteen paikkaan siksi, että varmistaisin talvenkestävyyden. Jossakin luki, että tämä sisäkukka-juorun sukulainen tykkää kostean tuoreesta maasta, toinen taimipuska onkin sen oloisessa paikassa alapihalla. Toinen on tulotien varren pitkässä, aurinkoisessa kukkapenkissä – toivottavasti molemmat pärjäävät!

Koska tosiaan tykkään sinisistä kesäkukista, minulla on aina siemenissä myös lemmikinsinistä lobeliaa – Cambridge Blue. Sitä on nytkin monessa kukka-asetelmassa ja myös kukkapenkin väriläiskinä.

Tästä Piiankielestä olen aiemminkin kertonut, se on ihan mahtava. Kylvin keväällä suoraan kasvupaikoilleen ja kukinta on pari viikkoa sitten alkanut kasvimaalla…

…ja joriinipenkin reunamilla. Voi että tykkään! Ja muuten, nuo daaliatkin alkavat kukkia, muutkin kuin keltaiset, upeaa!

Ruiskukka on tosi kaunista, mutta vaatii tukemista, siksi se ei kuulu suosikkeihini vaikka väri onkin mahtava. Mutta ukonkello…

ja lehtosinilatva saavat meillä loistaa, joskin katkaisen varret ennen siemeniä.

Lopuksi kimppu kesää maljakossa…

…sinistä tietenkin mukana. Kissankellot ja lemmikit – kesäpäivän pilvetön taivas – olohuoneen pöydällä. Kun ne on kaiken kukkuraksi kerätty pellon pientareelta ihanaisen kolmivuotiaan Mikaelin kanssa ja katseltu syvälle pikkumiehen kauniisiin, sinisiin silmiin, niin sininen onneni on täydellinen.

Nyt kuumina, kesäisinä helleiltoina, suosikkipaikaksemme isännän kanssa on muodostunut ”tuomipihlajamaja”. Se on niin viehättävä lantakärryineen,

punaruskeine runkoineen ja kiven vesikuoppineen,

kattonaan vihreä lehvistö. Auringonvalo siivilöityy oksien välistä ja tuo taivaan lähemmäksi, suoraan sydämiin.

Istumme lempeässä illassa isännän kanssa – kaksi noin kuusvitosta -   jutustellen niitä näitä…

…nauttien  illan viileydestä ja toistemme hyvästä seurasta.  Siitä, joka on kantanut meitä elämässämme jo 42 yhteistä vuotta ja jonka ehtoopuolella me vääjäämättä alamme olla. Nyt jos koskaan on aikaa riitettävä toiselle ja tuomimaja on siihenkin mitä parhain paikka.

Olisihan tämän pusikon voinut raivata käyttöön (klik) aikaisemminkin, vaikkapa 20 vuotta sitten, mutta onneksi teimme työn edes nyt. Lopputuloksesta tuli arvaamattoman mieluinen, meille molemmille.

Jokin aika sitten huomasin jännän ilmoituksen:

En päässyt tuolloin Multialle, mutta kuulin, että tiistaisin Vehkomäen tilalla on myymälä auki klo 14-16. Niinpä sitten eilen lähdimme katsomaan, mistä oli kysymys. Olipa mielenkiintoinen paikka! Kaikenlaista vanhaa tavaraa, ikkunanpokista astioiden kautta lampaantaljoihin, oli myynnissä vaikka millä mitalla. Meidän siellä ollessamme pakattiin eräänkin auton peräkärryyn mm. vanha kirkkoreki! Tilan pirteä emäntä touhusi myyntipuuhissa ja minäkin löysin vaateosastolta etsimäni, eli kesämekon (kaksikin…) Olin ihaillut tätä pallokangasmekkoa jo silloin, kun Paula-emäntä esiintyi ”Maajussille morsian” -ohjelmassa se yllään  ja nyt kävin hakemassa omani. Tuli iloisenpirteä olo!

Kun lähdimme kahviherkuttelun jälkeen kotiin, mukana oli myös pakastettua lampaanlihaa tulevia lammaskaalikeittoja ja lihapullia varten. Vai tekisinkö ihan  Vorschmckia!

Jos haluat katsoa, mistä oikein on kysymys, tilan kotisivut löytyvät täältä.

Olen niin uponnut gluteenittomaan leipomiseen, että aivan unohdin valmiit pakastetaikinat. Niitä kun ei taida saada gluteenittomina, vai saako? Joka tapauksessa Anneli-ystävän luona saimme naminami puolukkapiirakkaa, joka hölmistyksekseni oli tehty kaupan pakastetaikinasta, tästä:

Päällä oli puolukoita ja vaniljarahka, johon oli lisätty yksi muna. Voiko kätevämpää enää olla? Seuraavalla kauppareissulla meikä sitten haki piirakkapohjan ja vaniljarahkan valmiiksi ja sunnuntaiaamuna, kun gluteenittomia perheenjäseniä ei ollut paikalla, painelin taikinan vuokaan. Ei tiskiä, ei muutakaan työtä ja hetkessä oli leipomus valmiina. Esikoinen ihasteli, että saako sitä heti maistaa ja sitä vartenhan se oli tehtykin.

Tämä juttu on tietenkin monille teistä lukijoista ihan tuttua, mutta itse en ollut moneen vuoteen katsonut kaupan pakastealtaita ”sillä silmällä”. Olipas helppoa! Kiitos, Anneli, aina sitä jotain niksiä tarttuu mukaan.

Sitten hauska heräteostos: Mikaelin iloksi löysin pienen mutta kuitenkin ihan oikean kakkuvuuan ja tein muutama viikko sitten leikkimökin mehukesteihin pienen, gluteenittoman tiikerikakun, josta pikkumies on usein puhunut. Arvaatte vaan, että renkipoika oli iloinen kaataessaan mehua leikkikuppeihin ja me kaikki paikallaolijat ahtauduimme kakkua maistelemaan!

Siinä se sitten syötiinkin, koko kakku. Ja kivaa oli!

Olen usein jutellut ystävien kanssa siitä, miten paljon kesällä pihalla ja puutarhassa on kaikenmoisia puuhia. Siitä, että ei ole aikaa rentoutua, viettää kesälomaa, vaikka eläkeläisillä jos kellä, siihen pitäisi olla kaikki mahdollisuudet. Lomalta tuntuvat ne hetket ja päivät, kun on kesävieraita ja vaikka ruuanlaitossa tai muussa siihen liittyvässä on toki silloin enemmän hommia, ovat nuo päivät ainoita aikoja, jolloin ei tehdä mitään oikeaa työtä. Silloin katetaan ulos kauniisti, istutaan iltoja rennosti ja vain ollaan.

Meillä on isännän kanssa parhaita vapaa-hetkiä torstain torikahvit, iltaistunnat tuomimajassa tai mökkirannan auringonlaskut.

Silloin huokaisemme päivän päätteeksi onnellisina, että kylläpä saatiin taas tänäänkin paljon tekemättömiä töitä valmiiksi. Eihän meillä aika kuluisi auringossa maaten, ei tosiaan!

Pari viikkoa sitten isäntä raahasi jyrkästä mökkirinteestä  kaatamiaan puunrunkoja isoon kasaan, josta esikoinen on luvannut ne katkoa ja pilkkoa polttopuiksi lomallaan. Kiitos siitä hänelle, ei ole helteellä kivaa puuhaa sekään!

Minä puolestani täytin puuliiterin mökkivajan seinustalla kuivumassa olleista saunapuista – valmista tuli silläkin saralla.

Kotona katselin vuosi sitten Ritva-ystävältä saamaamme valkoista ruusua, joka talvehti hyvin kellarissa ja on nyt kauniissa kukassa. Lomalta tuntui sekin tuokio, vaikka kuivuneet omppopuun lehdet muistuttivatkin haravoinnin tarpeesta.

Pian on kuitenkin tulossa ihan oikea loma – Pärnun katukahvilat ja puistot odottavat bussilastia Keuruulta. Muutama päivä valmiissa ruokapöydässä ei tosiaankaan ole pahitteeksi, vaikka isäntä miettikin sitä, saammeko ajan kulumaan vain laiskotellen. Mutta kun on esikoinen kotimiehenä ja muutenkin naapuriapu paikallaan, niin hätäkös meillä! Nyt on lupa unohtaa kasvihuone, joriinipenkki, kuiva kasvimaa, kypsyvät vadelmarivit, kissa ja kanatarha. Vai pystyykö siihen muka?

Isäntä aikoi pari viikkoa sitten käydä kellarilla. Aikoi, mutta ei uskaltanut mennä. Nimittäin ovenraossa pörräsi pilvi mehiläisiä ja mieleen muistui tapaus usean vuoden takaa: Jostakin oli lähtenyt yhdyskunta karkuteille.

Puin päälleni vahvat vaatteet ja suojasin kasvot hyttysverkkolakilla, jonka jälkeen marssin päättäväisesti tutkimusretkelle. Pam, salpa pois ovelta ja ovi auki… oho!

Pesäpuuhat olivat saaneet jatkua turhan kauan ja kennot olivat tarttuneet molempiin oviin. Hunajaakin oli jo valmistettu, mutta nyt koko pesä halkesi.

Odotimme seuraavaan päivään, tilanne oli kuitenkin edelleen sama: mehiläiset olivat tiiviinä parvena suojaamassa kennoja ja osa parveili pesän edustalla.

Soitimme tutulle tarhaajalle, Raimolle Multialle, ja hän lupasi tulla avuksi. Oli mielenkiintoista seurata kaikkia vaiheita pukeutumisesta savulaitteeseen. Rauhallisin ottein tämä tarhaaja irrotti pesän osat isoon laatikkoon. Toivotaan vaan, että emo (kuningatar) on mukana, ainakin siltä näytti. Tämä tuhansien pörrääjien joukko saa nyt aloittaa uudessa kodissaan Multialla. Onnea matkaan! Mukavaa, että voimme jälleen käyttää kellaria!

Mutta tämän kaiken seuraaminen sai minussa taas aikaan pikkiriikkisen ajatuksen omasta hunajantuotannosta. Niin pikkiriikkisen, että tutkin jo muutaman tunnin ajan nettitietoutta kyseisestä asiasta, mutta taisin sitten kuitenkin rauhoittua parveiluinnostani… kai…  ehkä. Ystävä sanoikin nauraen, että voisin hyvin alkaa hunajantuottajaksi, sillä eihän minulla ole mitään muutakaan tekemistä vnäarsinkaan in kesäaikaan :)

P.S. Keväällä näin Pirkassa vinkin ampiaispesien torjunnasta: Amppareillakin on kuulemma reviirit, joten niitä voi huijata valepesällä. Terassityynyjen kannellinen säilytyslaatikko on ilmeisen mieluinen pesäpaikka, siispä rakensin koemielessä ohjeen mukaisesti pesäntekeleen  talouspaperilla pulleaksi vuoratusta kahvisuodatinpussista ja kiinnitin ylös boxin sisäseinään maalarinteipillä.

Ei ole ampiaisia näkynyt!

Seuraavalla kerralla onkin sitten vuorossa matkakertomus Pärnusta. Tavataan rannalla!

Viimeviikolla lähdimme varhain maanantaiaamuna Matka-Mäkelän tutulla ja turvallisella bussilla Viroon. Pärnussa oli tiedossa viisi ihanaa arkipäivää poissa arjesta – lomatunnelmissa. Majoituimme hotelli Strandiin,

aivan meren rannalle, tällaisiin, huoneen ikkunasta avautuviin maisemiin:

Heti samana päivänä piti tietenkin lähteä seikkailemaan ja tutustumaan meille ennestään vieraaseen kaupunkiin. Sää oli yhtä kuumaa kuin Suomessakin, joten shortsit ja hellemekko päälle, vesipullot kainaloon ja menoksi.

Upea puistokatu oli yli kilometrin mittainen. Lehmusten varjo oli kuin keidas polttavassa helteessä.

Tallinnan portti ja vallikäär eli vallihaudan penger ovat peräisin 1600-luvulta. Täältä alkoi Tallinnaan vievä postitie 1700-luvulla. Muutama vuosi sitten pengeralue kunnostettiin Eu:n rahoituksella upeaksi ulkoilualueeksi, jonka sillankaiteeseen nuoret käyvät nyt kiinnittämässä rakkauslukkojaan.

Tämä suihkulähde on Viron korkein:

Kunnostustöiden yhteydessä löytyi penkereen ali johtava tunneli, joka nyt tuo mukavan, viileän oikotien sitä tarvitseville.

Vallihaudan toisessa päässä on kääntösilta ja purjehdussatama. Huomasimme tällaisen esitteen…

…ja kun sinivalkoinen vene tuli laituriin, mekin lähdimme tunnin risteilylle.

Pääsimme isännän kanssa kokkaan – parhaille paikoille. Toistakymmentä purjevenettä lähti juuri kilpailemaan ohi puksutellessamme – mukava sattuma sekin.

Lokit tervehtivät meitä matkan varrella…

…ja lehmät katselivat uteliaina venettämme.

Retken aikana näimme vanhat aallonmurtajat, jonne päätimme lähteä kävelylle seuraavana iltana. Kaupunginpuoleisesta muurista on muodostunut eräänlainen Pärnun kaupungin symboli, jonka päähän, avomerelle, rakastavaiset kävelevät  vannomaan ikuista rakkautta toisilleen. Nämä kivijärkäleet tuotiin tänne vuosina 1863 – 1864 estämään hiekan kulkeutumista laivareitille.

Tarkoituksemme oli kävellä ainakin osa 2,5 km mittaista aallonmurtajaa, mutta tuohon kiveltä toiselle loikkimiseen olisi tarvittu kunnon lenkkikengät. Haaveeksi jäi, mutta rakkausvala vannottiinkin  jo 42 vuotta sitten alttarilla – ei siihen enää aallonmurtajaa tarvita! Vaikuttava näky joka tapauksessa. Tähän paikkaan kannattaa ehdottomasti käydä tutustumassa.

Palatessamme puistosta kuului haitarimusiikkia: Saarenmaan valssi. Saanko esitellä: Valssin  säveltäjä ja soittaja, joka päivästä toiseen edelleen jaksaa viihdyttää kuuntelijoitaan. Kaiutin oli ovelasti piilotettu pensaaseen:

Valgre on Viron kuuluisimpia säveltäjiä. Hänen tarinansa löydät täältä, klik.

Seuraavaksi kaksi hyvää ruokapaikkaa. Postipoiss

on viehättävän vanhanaikainen sisäpihoineen ja kauniisti pukeutuneine tarjoilijoineen.

 

Ruoka oli ihanaa kaikkialla, puistojen vihreys ja kauniit kukka-asetelmat ihastuttivat silmää.

Parasta matkassa oli kuitenkin meri. Kun lähdimme (noin tuhat askelta, hih) hotellilta kohti rantaa, kuljimme  ensin luonnonsuojelualueen läpi polulla …

…joka kapeni ja kapeni…

…kunnes yhtäkkiä…

…aah!

Joka aamu olimme isännän kanssa jo puoli kahdeksalta kävelemässä paljain varpain kostealla rantahiekalla tai kahlaamassa matalassa vedessä.

Käveltiin kilometrejä usein niin, että ketään muita ei näkynyt. Voi mikä rauha! Koko ranta ja aava meri – vain meille!

Sitten aamu-uinti, jossa oli kyllä haastetta, sillä ranta oli matala. Piti kävellä…

  …ja kävellä…

…ja kävellä…

…ja vieläkin kävellä. Parinsadan metrin päässä alkoi uimapuku ehkä hiukan kastua alareunasta. Tuo alapuolella olevan kuvan pieni pilkku kaukana horisontissa – näyttää tässä lähinnä kärpäsen kakalta – on kuitenkin rakas puolisoni – kahlaamassa edelleen.

Voi miten ihana tämä ranta onkaan lapsille, kun mekin siitä niin nautimme!

Kun kotiinpalattuamme painoin pääni tyynyyn puolenyön jälkeen väsyneenä mutta onnellisena, olin kuulevinani kaislojen kahinan ja aaltojen liikkeen rantavedessä. Ystävällinen kaupunki ja tämä ihana meri…

…vieläköhän joskus tapaamme?

Kun on parhaaseen marja-aikaan kotoa poissa miltei viikon, se tietää sitten sitäkin enemmän puuhia – ennen ja jälkeen reissun. Vadelmasato kypsyi ja poimimista riittää joka toiselle päivälle vielä muutaman kerran.

Herukat valmistuivat paahtavassa helteessä,

onneksi saimme apujoukkoja Tampereelta!

Karviaisia ei juurikaan tullut. Keräsin kuitenkin litran verran, karviaislikööriä varten. Ohje löytyy täältä, klik.

Nyt on tärkein mehusaalis jo valmiina. Toisen sadon raparperit ovat jälleen isoja, joten niistä taidan tehdä vielä pari maijallista lisämehuja. Eli muista jatkossakin ottaa pois lähes kaikki raparperinvarret juhannuksen jälkeen, lannoita hyvin ja saat parin kuukauden jälkeen uuden herkkusadon!

Tuli kiire kerätä papuja, jotka osin ehtivät kasvaa jo liiankin isoiksi.

Kasvihuoneen tuottoa, sitä on riittänyt. Helle kuitenkin verotti tomaattien määrää rajusti.

Joriinipenkki loistaa silmiähivelevän komeana – tyttären mielestä meidän pihan upeimpia kukkijoita. Olen NIIN samaa mieltä!

Myös kasvimaa on kesäkukkaloistossaan:

Clarkia,

kehäkukka, takana kosmoskukkia.

Sinistä piiankieltä, zinnioita ja ruusupapu.

Sinisievikki…

…ja lisää zinnioita.

On siinä silmäniloa ihasteltavaksi keittiön ikkunasta!

Ensimmäiset kesäomenat kypsyivät hetkessä. Linnut nokkivat pehmeät, herkulliset ompot jo puussa, mutta kyllä satoa riitti meille muillekin, ainakin hiukan.

Ja nyt sitten etsitään mustikoita. Siinäpä onkin puuhaa, sillä Keuruulta niitä ei juurikaan löydy. Eilen vihdoin päädyimme muutamankymmenen kilometrin päähän kotoa kuusikkoon, joka oli huomattavasti korkeammalla merenpinnasta kuin tutut mustikkamaat. Kyllä oltiin iloisia saaliista!

Lumeton talvi vei meiltä lähimustikat mutta sinnikkäästi yritämme vielä jatkaa etsintää kauempaa. Isännän herkkua on mustikkapepu eli -pöperö  (mustikoita, talkkunoita ja sokeria sotketaan keskenään) ja kaikkien herkkua pullataikinaan tehty mustikkapiirakka. Niitä molempia haluaisimme saada syksyisin tuoreista marjoista tehtynä – nyt onnistuu! Ja vielä riittää pakkaseenkin talven vitamiineiksi.

Eipä olisi uskonut, miten arvokas herkkumarja mustikasta tänä vuonna tulee. Torillakin 7 euroa litra. Eli aika kallis olisi tuo ihanainen ämpärillinen, jos sen marjat olisimme ostaneet!

Aih ja voih, NIIN namia! Kiitos, Eeva ohjeesta, onnistuivat mainiosti!

Suolapähkinäpiparit

• 200 g voita
• 2 dl sokeria
• 3 dl vehnäjauhoja
• 1 tl leivinjauhetta
• 2 dl suolapähkinöitä
• 2 dl kaurahiutaleita

Murskaa suolapähkinät rouheeksi. Vaahdota voi ja sokeri. Lisää kuivat ainekset, sekoita hyvin. Muodosta lusikalla palloja leivinpaperille ja paista 175 asteessa noin 15 minuuttia.

Tästä annoksesta tuli noin 50 pikkuleipää. Seuraavaksi kokeilen gluteenittomana!

Tuo suolaisen ja makean yhdistelmä sai minut aivan koukkuun. Nyt äkkiä purkin kansi kiinni tai… juupa juu. Kuntosali ja vesijumpat alkavat pian, onneksi.

Ensimmäinen vadelmarivistöistämme on reippaasti yli 20 vuotta vanha ja taitaa jo kärsiä hiukan versotaudista, joten ajattelimme istuttaa pätkän uutta ja hävittää sitten entistä, mikäli uusi menestyy. Uuden maan paikka pitäisi olla mahdollisimman kaukana edellisestä, tautivaaran vuoksi. Kun viemärin uusimisen yhteydessä jouduimme ottamaan pellon kulmasta lisämaata käyttöön, vattumaalle tuli kuin itsestään sopiva alue. Kesällä ostimme edullisesti puutarhamyymälöistä viimeisiä vadelmantaimia ja istutimme ne valeistutukseen perunamaan laitaan. Nyt oli aika tehdä niille uusi, kunnollinen kotipaikka.

Muutama viikko aiemmin käsittelin alueen Roundupilla ja nyt pinnasta viistettiin kerros kuollutta kasvustoa pois. Oli tosi rankkaa hommaa!

Maa on tässä paikassa erittäin kovaa ja savista, joten päätimme tehdä kohopenkin. Savikko käännettiin lapiolla niin syvältä kuin pystyttiin, päälle viemäritöistä yli jäänyttä salaojahiekkaa ja sitten ”myyrävanhuksella” kaikki sekaisin.

Lisäsimme myös hiukan kuoriketta, kompostia ja runsaasti uutta multaa,

…enemmän hiekkaa ja taas sekoitus. Jopa näyttää hyvältä!

Enää lannoitus ja sitten olikin jo aika hakea vattupuskat valeistutuksesta. Hyvin oli juuria kehittynytkin kesän aikana.

Lajikkeina Ottawa, Jatsi ja Jenkka. Siinä ne nyt ovat, kastelua odottamassa.

Varastoon oli myös jäänyt sopivasti katekangasta, jonka laitoimme kaksinkertaisena pensasrivistön päälle. Keskelle pitkä halkio  – reikiä olisi ollut vaikea tehdä enää tässä vaiheesssa, kun pensaat olivat aika isoja ja suurijuurisia.  Lopuksi ulkoreunoille kerros mursketta painoksi ja keskustaan reippaasti kuorikatetta.

Vihdoin valmiina! Suunta on koillisesta lounaaseen – pohjois-etelä ei nyt oikein olisi onnistunutkaan.

Toivotaan, että kaikki menee hyvin ja taimet hyväksyvät parannetun savimaan uudeksi kodikseen. Olen sitä mieltä, että parhaiten saa marjanviljelytyölleen tulosta nimenomaan puutarhavadelmasta. Se on loppujen lopuksi helppoa hoitaa ja sato on aikalailla varma ja runsas. Ei yhtään huonoa  kokemusta vuosikymmenten varrelta!

Täältä löydät tarkempaa tietoa vadelmalajikkeista.

Jossain vaiheessa ajattelin, että laitanpa osaan perennapenkeistä mukaan pensaita ja havuja. Nyt vuosien jälkeen olen taas tosta mieltä: Ei hyvä! Pensaiden juuristoon tulee helposti heiniä ja siitä ne sitten leviävät perennojen  joukkoon. Isot puunjuuret vievät voimaa muilta kasveilta. Sitäpaitsi tulotien varren pitkä kukkapenkki oli liiaksi vaaleanpunainen monenmonine keijuangervoineen. Kaikki kukkivat samaan aikaan ja kun kukinta oli ohi, näytti aika tylsältä. Kun osa perennoista oli muutenkin talvella paleltunut, silmäniloa ei ohikulkeville juurikaan löytynyt.

Tänään, koleana ja sateisena syyskesän päivänä, sain isännänkin innostumaan muutostöistä. Olin ajatellut, että siirrän kaikki angervot ja pallohortensiat olohuoneen ikkunasta näkyvään, rinnettä rajaavaan alueeseen, syysleimujen ja muutaman muun perennan tilalle. Nämä puolestaan pääsevät sulostuttamaan tulotien varren kukkamaata, kunhan sieltä ensin on kaadettu iso tuija ja yksi mongolianvaahtera. Ja möyritty ja parannettu multaa muutenkin. Tässä lähtee jälleen yksi valtaisa angervo kärrymatkalle:

Perennoiden juurakot levitettiin pressujen päälle  odottelemaan käsittelyä: Taimipaakut revittiin ja raastettiin perennayksilöiksi, juolavehnät sun muut rikkakasvit näki näin poistaa parhaiten ja kukintakin paranee, kun kasvu uusiintuu. Alakuvissa keijuangervot odottavat, että leimukukat antaisivat niille tilaa.

Isäntä suoristi reunakivet ja levitti uutta multaa puhtaaseen kukkapenkkiin. Minä pääsin vihdoin siihen parhaaseen osioon eli istuttamaan puhdistettuja taimia! Yhtään uutta kukkaa ei ostettu – entisiä lajikkeita vain jaettiin eri paikoista uusiin istutuskohtiin. Nyt minulla sitäpaitsi on selvillä, mikä meillä menestyy: Talvi hävitti suuren määrän arkoja lajeja tukahduttaen samalla kokeiluhaluni.

Työ on toki vielä kesken – huomenna jatketaan. Jos sataa, niin sadetakki vaan niskaan! Hyvin pärjättiin sadepilven alla tänäänkin. Iso kasa oksia ja kaksi puuta – siinä kuormaa jatkoa varten – juhannuskokkoon vietäväksi.

Tässä entinen leimupenkki valmiina – nyt paljon angervoja ja pari syyshortensiaa. Keväällä levitän kuorikatetta juuristolle, joten taidanpa päästä jatkossa tällä alueella aika lailla helpommalla.

Tulotien pitkä kukkapenkki on jälleen perennapenkki. Siinä on uutuutena kurjenmiekkoja, auringontähteä, erilaisia syysleimuja, tädykettä, esikkoja. Ja monia muitakin. Kuunliljat  peittävät kasvaessaan kevätnarsissien kuihtuvat lehdet. Nyt kuitenkin leikkasin jaettujen taimien varret poikki juuriston tasapainottamiseksi, joten tänä syksynä ei ole mitään ihailtavaa. Jospa sitten ensi kesänä! Joka tapauksessa alue näyttää minun silmiini kovin erilaiselta, sillä keskellä ollut, huonosti kasvanut mongolianvaahtera on nyt poissa. Eikä reunimmaisen vaahteran vieressä enää ole isoa tuijaakaan tilaa viemässä. Syyshortensia  – saa jatkossa suoristua rauhassa –  angervot olivat pakottaneet sen taipumaan pohjoista kohti.

Uudet tuulet puhaltavat nyt tämän kukkamaan yllä ja sekös ilahduttaa puutarhurin mieltä.

Hoh hoijaa, kyllä oli urakka. Tulotien varren kukkapenkki on jotain 25 metriä pitkä ja yli metrin leveä. Alapihalla on soikio, jonka pituus ehkä 12 metriä ja leveys noin viisi. Että kukkamaita ne mielestäni ovat, ei kukkapenkkejä! Ja kun miltei jokainen laji nostetaan paakussa, perataan aivan alkutekijöihinsä ja sitten istutetaan tarkoin mietittyyn uuteen paikkaan, niin kuntojumpastahan se menee helpostikin. Kahdeksasta kymmeneen tuntiin päivässä. Mutta ei tätä tekisi, ellei siitä tykkäisi, että ei valituksia!

Suuri määrä rikkaruohojen valtaamia tupsuja meni kompostiin ja osa peratuista lähti tutuille. Mutta nyt voimme isännän kanssa olla tyytyväisiä – lämmintäkin kuulemma riittää ja kasvit ehtivät juurtua uusiin paikkoihinsa.

Tulotien varren kukkamaassa on kaksi mongolianvaahteraa, valopylväiden luona kussakin kaksi hanhikkia mutta kaikki muu sitten perennoja. Kuvassa näkyy vielä kääpiövuorimänty, joka sai tänään lähtökäskyn.

Vuorimännyn tilalle istutin tarha-alpia. Edessä on näkyvissä osa isosta kivestä, jonka ympärille kokosin vähän tilataidetta ikivanhoista, sammaloituneista sementtiputkien paloista. Niissä on kasvamassa myös kivikkokasvia, nimi on tietenkin mielestä hukassa…

Tilasin keväällä sinistä leimukukkaa ja ilokseni pikkiriikkiset taimet kasvoivat hyvin ja näyttivät kukkavärinsäkin. Taaempana hiukan punertavampaa lajia. Onkohan tuo sininen talvenarka? Onko kellään kokemusta?

Tarhajuoru on kukkinut koko kesän ja jatkaa yhä vaan. Voi, kunpa sekin selviäisi talvesta!

Alapihalta poistimme ihan ensimmäiseksi vielä tässä kuvassa näkyvän, laajalle levinneen ja kaatuvan kultapallon. Se siirrettiin ihan muualle, jokainen juurenpalakin.

Liiat kukat pääsivät vielä viimeisen kerran näytille:

Lopputulos näyttää tältä, tykkään! Eipä siellä paljon väriä nyt ole, suuren operaation jäljeltä. Mutta ensi kesänä, sitten nautitaan!

Tälle alueelle ei tarvinnut tehdä mitään, ei nyt, eikä jatkossakaan. Tukeva, kunnollinen juurimatto pitää orapihlajien vesat poissa. Kaunista, varsinkin nuo marjat! Ja Anja siellä Tuusulassa, kiitos kastelukannusta. Sen paikka on nyt tuossa, kaverien keskellä. Maksaruohoja ja mehitähtiä kasvava peltiastia on ruostunut pohjasta puhki, onneksi, ja nurin oleva pieni ämpäri oli kerran Amsterdamin keväässä tupaten täynnä viidestäkymmenestä tulppaanista, jotka sain syntymäpäivän kunniaksi isännältä. Kun  hotellihuoneesta ei löytynyt maljakkoa, piti ostaa leikkisanko. Voi noitakin aikoja, viisitoista vuotta sitten… Muisto muiden joukossa.

Kasvimaalta on jo kerätty sipulit, salaatit, perunat ja herneet. Perunoiden tilalle on tehty kohopenkit,

…joissa mansikkakangas odottaa näitä rönsytaimia, jotka viilipurkeissaan ovat ehtineet kehittää napakat juuret.

Suurempi, viime syksynä ja tänä keväänä perustettu  mansikkamaa puolestaan odottaa rönsypurkkien poiston lisäksi kaikkien rönsyjenkin poistoa, jokunen taimi näyttää puuttuvan sieltäkin. Keräsin kesällä kaiki kukka-aiheet pois – kasvu on ollut voimakasta.

Osa kesäkukista on ehtinyt kukkia ja varret maatuvat jo kompostissa. Mutta nämä zinniat, voi näitä ihania! On ollut varaa otttaa maljakkoonkin, niin runsaasti niitä on.

Mutta kaikkien kukkamaiden kuningatar on uusi joriinipenkkini. Oi voi, tykkään niin! Mielessä on jo ensi kesän istutuspaikat – tumma on suurin ja se on pantava taaemmas. Yksinkertaiset punaiset taidan ottaa muualle, lisäksi on sitten kerrottua punaista ja ihanaa keltaista.

Kiitos niistä ja terveiset Pennalaan, Karkkilaan ja Toivakkaan! Jospa jostain saisin joskus vaihdokkina joukkoon jotain vaaleampaa, niin tummatkin erottuisivat vielä upeammin. Mutta hyvä näinkin!